Isäni on syntynyt Seinäjoella ja äitini Sallassa. Kyläillessäni mummolassa Sallassa sain ensikosketukseni kelopuuhun. Tämä erikoinan luonnonmateriaali sai ajatusmailmani liikkeelle ja ideoimaan. 1970 luvun alussa ostin ensimmäiset keloni Sallasta ja valmistin ensimmäiset kelotuotteeni.
Keloverstas Ky:n perustaminen - keloyrittäminen
Perustin Keloverstas Ky:n vuonna 1976. Vuonna 1970 keloliiketoiminta oli Suomessa yleisesti vasta alkutekijöissään ja pienimuotoista, joten olin alan uranuurtaja. Tein kelopuusta aluksi lähinnä erilaisia kalusteita sisä- ja ulkokäyttöön. Myöhemmin tulivat kuvaan mukaan erilaiset kelomökit.
Toistaiseksi olin löytänyt tarvitsemani kelon kotimaasta. Mutta pian alkoi käydä yhä selvemmäksi, että kotimaisen kelon saanti väheni ja tulisi myös tulevaisuudessa vähenemään. Olin 1980 luvun puoliväliin tultaessa jo ostanut Neuvostoliitosta muun tukkipuun joukossa tullutta keloa, joka eroteltiin Suomessa muusta maahan tuodusta puutavarasta. Sain tarjouspyyntöjä erilaisista kelotuotteista myös muualta Euroopasta ja kun kysyntä lisääntyi myös Suomessa eikä raaka-ainetta Suomesta löytynyt, aloin selvittää mahdollisuutta tuoda keloa Neuvostolliitosta.
Kelon saamiseksi olin yhteydessä Norinter Oy:öön (=Rovaniemellä toiminut rajakauppayhtiö), mistä kerrottiin, ettei kelopuun tuotia oltu saatu avattua yrityksistä huolimatta. Tämän jälkeen otin yhteyttä puutuotteilla välitys- ja rajakauppaa tehneeseen Thomesto Oy:öön, jonka edustajan tapasin Helsingissä ja jolta sain kirjasen "TUONTI NEUVOSTOLIITOSTA - opas ostajalle 1985". Seuraavaksi olin yhteydessä telexillä neuvostoliittolaiseen kauppahuoneeseen, V/O Eksportlesiin, kysellen kelopuuta. Samoihin aihkoihin olin yhteydessä telexillä myös rajakauppafirmaan V/K Leinfintorgiin, josta kyselin mahdollisuutta ostaa kelopuuta. Viimeinen suora yhteydenottoni Neuvostoliittoon tapahtui 26.5.1986. Jatkoin kuitenkin edelleen toimintaani kelopuun maahantuonnin Neuvostoliitosta Suomeen aikaansaamiseksi.
Tarkempaa tietoa yritystoiminnan alkuvaiheista ja kelokaappauksen vaikutuksista yritykseen löytyy Finkelo yrityksenä -sivulta.
Toimintani kelon pääsopimuskaupan avaamiseksi - Ähtärin Finkelo Oy
Olin selvitystyöni aikana saanut selville, että useat suomalaiset yritykset kuten mm. Thomesto Oy Rauma-Repola ja Weitsiluoto Oy olivat yrittäneet saada tuotua kelopuuta Neuvostoliitosta siinä kuitenkaan onnistumatta.
Yritystoimintani rahoitukseen en ollut hakenut avustuksia Kerasta enkä Kauppa- ja Teollisuusministeriöstä.
Päädyinkin siihen johtopäätökseen, että toiminnan laajentaminen ja kelopuun maahantuonnin avaaminen edellytti myös yritysrakenteeni kehittämistä. Ostin liiketoiminnan kehittämiseksi ja kelopuun maahantuonnin toteuttamiseksi Rothin Oy -nimisen yrityksen, joka omisti kiinteistön, joka kiinteistö käsitti muun muassa asunnon ja noin 800 m2:n teollisuushallin. Muutin kyseisen yrityksen toiminimen Ähtärin Finkelo Oy:ksi, mitä tarkoittavan muutosilmoituksen jätin kaupparekisteriin 18.6.1986. Toiminimen ja yhtiöjärjestyksen muutos merkittiin kaupparekisteriin 31.12.1986. Yhtiöstä on alusta alkaen ja yhä vielä käytetty lyhyttä kutsumanimeä "Finkelo".
Ähtärin Finkelo Oy:n toimialana oli seuraava: "...Yhtiö tuo maahan kelopuuta, valmistaa keloista rakennuksia ja huonekaluja...". Omistin yhtiön kaikki osakkeet yhdessä 25.3 1993 surmatun vaimoni kanssa.
Kelopuun maahantuonnin aloittamiseksi pääsopimustasolla otin seuraavaksi yhteyttä Kauppa- ja teollisuusministeriöön (KTM:öön), joka Suomen puolesta vastasi uusista kauppa-artikkeleista Suomen ja Neuvostoliiton välisessä kaupassa. Sovin tapaamisen KTM:n apulaisosastopäällikkö Erkki Palmqvistin kanssa 11.11.1986. Hän ei tullut sovittuun tapaamiseen, koska oli jo lähtenyt Neuvostoliittoon kaupallisiin neuvotteluihin. Minut otti vastaan KTM:n edustajana kaupallinen neuvos Kari J. Talvitie.
Tiedustelin Kari J Talvitieltä KTM:n mahdollisuuksista ottaa esille käynnissä olleissa tavaranvaihtopöytäkirjaa koskeneissa neuvotteluissa kelon tuonti Neuvostoliitosta Suomeen. Ehdotukseeni kaupallinen neuvos Kari J Talvitie vastasi, että keloasia voidaan ottaa esille pääsopimuskauppaa koskevissa neuvotteluissa, jos annan ministeriölle asianmukaisen ostositoumuksen ja että tuontia varten on olemassa yritys. Ilmoitin Kari J. Talvitielle heti, että kyseiset edellytykset ovat olemassa.
Toimitin heti seuraavana päivänä 12.11.1986 KTM:n virkamies Kari J. Talvitielle pyydetyn ostositoumuksen, jonka allekirjoitin henkilökohtaisesti ja Ähtärin Finkelo Oy:n ostajana puolesta.
Sitouduin kyseisellä asiakirjalla ostamaan Neuvostoliitosta 35.000 m3:ä keloa vuosittain tai heidän toimituskykynsä mukaan. Tiedustelin tuolloin myös mahdollisuutta päästä mukaan kauppavaltuuskuntaan, koska kelo oli uusi tuote tavaranvaihtokaupan piirissä ja jota neuvostoliittolainen osapuoli ei siksi varmaan kovin hyvin tuntenut.
Sain osallistumiselleni kauppavaltuuskuntaan kieltävän vastauksen.
Edellämainitun yritysostoni myötä olin siirtynyt Osuuspankin asiakkaaksi ja Iisalmen Osuuspankki lupautunut rahoittamaan yritystäni ja kelopuun maahantuontia 10.000 mmk:aan saakka. Jos rahoitustarve on suurempi, kehotettiin kääntymään keskuspankin puoleen, jonka myös tein.
Keskupankin kanssa käydyissä neuvotteluissa ilmoitettiin, että jos saa kaupan auki kelon maahantuonnista, rahoitus järjestyy, koska kelon maahantuonnin avaaminen ja järjestäminen nähtiin lähes täysin riskittömäksi.
Ostositoumuksen jättämisen jälkeen olin vuoden 1986 lopussa ja vuoden 1987 alussa usein yhteydessä puhelimitse KTM:öön ja lähinnä kaupallinen neuvos Kari J. Talvitien kanssa ja tiedustelin tilannetta - ja sitä, oliko ostositoumukseni jo hyväksytty
Kelon pääsopimuskaupan avautuminen - Ähtärin Finkelo Oy
Lopulta 5.helmikuuta 1987 KTM:n apulaisosastopäällikkö Erkki Palmqvist soitti ja ilmoitti, että neuvotteluissa on tapahtunut läpimurto ja kehoitti minua hankkimaan tulkin tuleviin neuvotteluihin ja että mieluimmin valan tehneen. .
Otin Erkki Palmqvistin puhelun jälkeen heti yhteyttä kouluaikaiseen kaveriini ja aikaisempaan naapuriin Kera Oy:n hallintoneuvoston varapuheenjohtajaan ja kansanedustajaan Markus Aaltoseen olisiko hänellä tiedossa sopivaa tulkkia samassa yhteydessä kerroin läpimurrosta. Kera Oy
(Kehitysaluerahasto Oy) oli KTM:n 100 %.sti omistama erityisrahoituslaitos.
Markus pyysi että laittaisin asiaani paperille jotain asiasta näin myös tein.
Koska KTM ei 5.2.1987 jälkeen heti palannut asiaan, soitin huhti-toukokuun 1987 vaihteessa kaupallinen neuvos Kari J. Talviteille ja tiedustelin tilannetta. Hän kertoi minulle tuolloin, että Metsäteollisuuden Keskusliitto (MKL) oli päivittäin yhteydessä neuvotoliittolaisten kanssa ja että minun tuli ottaa yhteyttä MKL:n Raimo Savolainen -nimiseen henkilöön. Puhelinkeskustulussa Kari J. Talvitie lupasi ministeriön palaavan asiaan, kun asiassa edettäisiin - hänen mukaansa venäläisten kanssa asiat etenivät aina hitaasti.
Soitin samantie kyseiselle MKL:n Raimo Savolaiselle, joka ei ilmoituksensa mukaan kuitenkaan tuntenut asiaa. Soittoni jälkeen jäin odottamaan KTM:n lupaamaa yhteydenottoa. Luotin suomalaisiin virkamiehiin. Tässä vaiheessa en tiennyt, että Neuvostoliitto sitoutui myymään 3.-4.2.1987 käydyissä neuvotteluissa 20.000 m3 keloa.
Koska olin tehnyt ostositoumukseni KTM:öön, joka hoiti maiden väliset neuvottelut, pidin itsestään selvänä, että minulle KTM:n taholta ilmoitetaan neuvottelutulos. Kun Neuvostoliitto oli suostunut myymään keloa 20.000 m3:n, olisi tämä pitänyt ilmoittaa sekä myös yhteystiedot kaupan toteuttamiselle. Tämä minulta salattiin.
Yllättäen alkusyksystä 1987 soitettiin vaimoleni Finnkelo Oy -nimisestä yrityksestä ja tarjottiin neuvostoliittolaista keloa Keloverstas Ky:lle
Mitä oli tapahtunut? Miten oli olemassa toinen Finkelo, joka myi Neuvostoliitosta tuotua kelopuuta?
Soitin heti KTM:n alaiseen virastoon, Patentti- ja rekisterihallitukseen (PRH:een), saadakseni tietää, miten toinen Finkelo - niminen yritys saattoi toimia ja tehdä kauppaa samalla toiminimellä ja -alalla, jolle yritykseni Ähtärin Finkelo Oy oli rekisteröity 31.12.1986. Virastosta minua kehotettiin tekemään kirjallinen selvityspyyntö.
Annoin tehtävän asiamiehelle Martti Lepistölle. Selviteltyään asiaa PRH:sta, asiamieheni ilmoitti minulle vuoden 1987 lopussa, ettei mitään ollut enää tehtävissä- oli sattunut "VÄÄRINKÄSITYS".
Asia eteni. Toinen (väärä) Finkelo tarjosi puuta Kauppalehdessä. Kun kelon tarjonta Suomessa lisääntyi, syntyi käytännössä kokonaan uusi teollisuus - kelorakentaminen.
Väärän Finkelon toiminnan myötä menetin uskottavuuteni työmiesten ja myös pankin suhteen. Alettiin epäillä puheitani yritykseni toiminnan laajentamisesta kelontuontiin. Kaikki suunnitelmani ja investointini keloliiketoiminnan kehittämiseksi valuivat hiekkaan, koska joku ulkopuolinen oli kaapanut yksinoikeuden kelopuun maahantuontiin Neuvostoliitosta Suomeen. Lopulta jouduin irtisanomaan työntekijäni sekä luopumaan toimitiloistani syksyllä 1988. Minulle jäi toista miljoonan markan velat.
Pohjois-Suomen tunturikeskuksiin, kuten Leville, Saariselälle ja Rukalle aletiin rakentaa runsaasti uusia kelorakennuksia, jotka muodostavat omia kortteleitaan, jopa kelokyliä. Samoin Etelä-Suomeen tehtiin kelosta loma-asuntoja skeä jopa omakotitaloja.
Yritin vuosina 1988-1992 selvittää juttua omien resurssieni puitteissa. Halusin ja vaadin saada tietää, mistä oli kysymys? Miksi minun ja Ähtärin Finkelo Oy:n ostositoumus ja avaama kelopuun
maahantuonti Neuvostoliitosta Suomeen oli siirretty ulkopuoliselle?
Aluksi kukaan viranomainen ei juurikaan suostunut ottamaan minua vastaan. Se oli sitä aikaa, kun yksityinen intressi ei Suomessa saanut kyseenalaistaa mitään Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välistä. Myöhemminkään asioita ei kerrottu minulle tai asioita kerrottiin vain vääristellen ja peitellen.
Asiakirjoja hävisi ja valtiotaustaisia yhtiöitä lopetetiin, kun pyrin saamaan asian median kautta julkiseen tutkintaan. Yksityisissä keskuteluissa valtion edustajat myöntävät auliisti, että olen oikeassa, mutta että kelokaappauksen ovat toteuttaneet parhaat silloiset juristit, minkä johdosta oikeutta en tulisi saamaan.
Se seikka, että olen oikeassa, on kameroiden ulkopuolella kerrottu avoimesti myös asiaa tutkinneelle suomalaiselle tutkivalle toimittajale Jouni Tervolle. Suomen oikeus katsoo kuitenkin Jouni Tervon kertomuksen olevan vailla mitään todistusarvoa, koska asian hänelle kertonut kansanedustaja Markus Aaltonen ei oikeudessa "muisanut" kertoneensa mm. tätä asiaa kyseiselle toimittajalle.
Yritin vuonna 1992 saada Valtion tilintarkastajat tutkimaan asian. Virasto ei kuitenkaan ottanut asiaa tutkittavakseen. Samana vuonna 1992 yritin saada myös Eduskunnan oikeusasiamiehen tutkimaan asian - ilman menestystä, koska prosessi ei hänen mielestään kuulunut vielä tässä vaiheessa oikeusasiamiehelle. Kaappauksessa asianosainen Kera Oy.n hallintoneuvoston varapuheenjohtaja Markus Aaltonen valvoi omaa ja edustamaansa Kera Oy:n etua sekä osallistui henkilökohtaisesti näihin kahteen tapaamiseen valvontaviranomaisessa.
Kera Oy:ssä oli tehty päätös Kuopion kokouksessa 22.5.1986, että aluetoimistot voidat tehdä rahoituspäätöksiä itsenäisesti.
Vaimoni surmattiin 25.3.1993 ja elämäni meni raiteiltaan muutamaksi vuodeksi. Olihan perheessämme alaikäinen tytär. Surmatyötä edelsi minuun ja toimintaani keskeisesti Kera Oy:n ja KTM:n paikallisvirkamiesten, pankin, joka oli osakkaana Norintterissä, toimesta kohdistunut voimakas mustamaalaus ja uhkailu.
Jatkoin selvitystyötä taas toivuttuani vaimoni surmatyön ensijärkytyksestä vuonna 1995.
Yritinkin heti taas vuonna 1996 saada Keskusrikospoliisin (KRP:n) ja vuonna 1998 Espoon poliisin tutkimaan asian. Asiaa ei otettu kummassakaan poliisiviranomaisessa tutkittavaksi.
Jatkoin myös jo vuonna 1998 aloittamiani yrityksiä käynnistää yksityinen oikeusprosessi ja muukin mahdollinen tutkinta. Aina, kun ilmeni, että valtion intressi on vastassa, asiamiehet luopuivat, koska valtiota vastaan käydyt oikeustoimet päätyvät valtion voittoon . Todistajia vetäytyi, kun pelättiin valtion käyttävän vaikutusvaltaansa vahingollisesti heitä vihamielisiä todistajia vastaan.
Onkin käytännössä niin, ettei valtion vahingonkorvausvastuuta suomalaisessa oikeusjärjestelmässä juuri koskaan todeta ja mahdollisuuteni maksaa kalliita asiamiespalkkioita olivat kaiken jälkeen hyvin rajalliset.
Vanhentumisesta ja muista prosessuaalisista syistä olin pakoitettu aloittamaan oikeudelliset toimet vuonna 1999. Tällöin tapahtumat ja tapahtumain kulku ei kuitenkaan ollut minulle vielä täysin selvä eikä sitä tietoa käytettävissä, mitä nyt on. Lisäksi uskottavuuttani oikeudessa horjutettiin syyttämällä asiakirjaväärennöksestä, jota en ollut tehnyt ja jota asiaa ei olisi pitänyt tuoda esiin käsittelyssä, koska tutkinta, jonka itse olin laittanut alulle, oli kesken. Olin tehnyt tutkimuspyynnön asiakirjasta, jossa pyydetiin tuhoamaan Norinter Oy:n, Ähtärin Finkelo Oy:n ja asiamieheni asiakirjat. Asiamieheni esiintyminen oikeudessa evättiin ja ilmoitettiin, että en voi yksin tulla oikeuskäsittelyyn, jolloin tehtiin yksipuolinen tuomio.
SUURI KELOKAAPPAUS- OBJEKTIIVISET TOSIASIAT JA TOTEUTUS
Terminä "suuri kelokaappaus" on osuva. Ennenkuin avasin Ähtärin Finkeo Oy:n avulla kelopuun tuonnin Neuvostoliitosta Suomeen, ei kelorakennusta tai -liiketoimintaa käytännössä Suomeesa tai muualla juuri ollut tai se oli ainakin hyvin pienimuotoista. Kun keloraaka-aineen saanti oli turvattu, syntyi kokonaan uusi teollisuudenhaara.
Asiakirjoista ilmenee, että Norinter Oy:lle kelopuuta Neuvostoliitosta tuli vasta vuonna 1987 vasta sen jälkeen kun ostositoumus oli tehty.
Huomattava on myös, että tein ostositoumuksen 35.000 m3 määrästä, kuitenkin tavaranvaihtopöytäkirjoissa on 28.11.1986 määrä 50.000m3. Neuvostoliitto tarjosi 4.2.1987 20.000m3 ja Suomi teki 5.2.1987 lisäyksen tavaranvaihtopöytäkirjaan 30.000 m3 . 12.6.1987
pöytäkirjassa esitetään 50.000m3. Neuvostoliitto suostui toimittamaan 30.7.1987 10.000 m3.
Koska ostositoumukseni oli 35.000 m3 eikä muita ostositoumuksia ollut, miten on mahdollista, että neuvotteluihin on otettu em. määrät. Kenelle kelo oli tarkoitettu?
Avaamani kelokaupan johdosta kelontuonti Neuvostoliitosta lisääntyi mittavaksi toiminnaksi.
Jokainen ymmärtää, että uuden teollisuuden haaran syntyminen ja synnytys sisältää kaikkine kerrannaisvaikutuksineen huomattavat taloudelliset arvot.
Kaappaus toteutettiin Pohjois-Suomen rajakauppayhtiö Norinter Oy:öön, jonka osake-enemmistön ja päätöksenvallan hallitsi lopulta välikäsien kautta (mm. Seppo Arposen perustama Incap Oy) Kera Oy, ja jonka Kera Oy:n taas omisti 100%:sti KTM - eli Suomen valtio. Sinä aikana, kun Norinter
Oy kelokauppiaana toimi, teki se käyttööni saamien asiakirjojen perusteella suuria voittoja pelkästään kelopuun välittäjänä. Omat suuret voittonsa keräsi tietysti jalostusporras , joissa myös "kaapparit" olivat todistettavasti henkilökohtaisina edunsaajina ja taloudellisen hyödyn nauttijoina.
Jutun taloudelliset arvot ovat kymmenia miljoonia markkoja. Olihan minulle/Ähtärin Finkelo Oy:lle yksin avattu pääsopimustasolla kelopuun kiintiö Neuvostoliitossa. Ainutkertainen tapahtuma koko Suomen Neuvostoliittoon suuntautuneen idänkaupan historiassa.
Jos olisi menetelty normaalisti ja laillisesti, olisi kaikki selostettu toiminta ainakin vuoden 1988 puoliväliin tapahtunut ja kulkenut Ähtärin Finkelo Oy:n välityksin, koska se oli vuoden 1987 tavaranvaihtopöytäkirjan ainoa sitoutunut ostaja suhteessa neuvostoliittolaisiin.
Tuonti Neuvostoliitosta ei pääsopimuksen osalta ollut mahdollista kenellekään muulle kuin ostositoumuksen antaneelle Ähtärin Finkelo Oy:lle, ja koska kyseessä oli Suomen ja Neuvostoliiton
välinen valtiosopimus sekä Neuvostoliiton valtion ulkomaankaupan monopoli, sai neuvostoliittolainen taho valtiollisen tehtävän toteuttaa juuri kyseinen valtioiden välinen sopimus, johon valtioiden väliseen sopimukseen sisältyneen kelopuun kaiken kaupan osalta ainoa tavaran ostaja oli ostositoumuksen antanut Ähtärin Finkelo Oy/Markku Heikkilä.
Koska kelopuu oli suunnitelmatalous Neuvostoliitossa tuntematon raaka-aine ennenkuin se minun ja Ähtärin Finkelo Oy:n toimesta saatettiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen pääsopimuksen piiriin vuonna 1987, ei kelopuu myöskään tosiasiassa ollut mahdollinen artikkeli rajakaupassa. Jos kerran ja kun valtion suunnitelma ei tuntenut koko artikkelia, ei sitä "virallisesti" ollut olemassa eikä sillä ollut mahdollista käydä kauppaa!
Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän menetykset ja vahingot ovat ainakin 33 miljoonaa markkaa, johon summaan tulee lisätä kertynneet korot ja mahdolliset muut minulle aiheutuneet kulut.
Vuosien selvitystyön, lukuisten keskusteluiden ja haastatteluiden sekä useiden prosessien jälkeen on ilmennyt seuraava tapahtumain kulku, jonka objektiivisesti voi todeta asiakirjoista - eli, olen jättänyt seuraavasta kronologiasta, jonka olen tarkastanut nykyisillä asiamiehilläni, pois kaiken sellaisen, mitä asiakirjoista ei pysty toteamaan:
1. Annoin Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän ostositoumuksen KTM:lle 12.11.1986 pääsopimuskiintiön avaamiseksi. Määrältään ostositoumus oli 35.000 m3 tai heidän toimituskykynsä mukaan.
a. Kyse oli ainoastaan kelopuun ostositoumuksesta vuotta 1987 varten- muita kelopuun ostositoumuksia ei ollut.
b. Kyseessä oli nimenomaan pääsopumuskiintiön avaaminen - muuta KTM ei viranomaisena neuvotellut.
c. Kyse oli neuvostolliittolaisille uudesta tuontituotteesta, jonka johdosta Suomen ja Neuvostoliiton välistä rajakauppaakaan ei ollut mahdollista aloittaa ilman pään avaamista pääsopimustasolla.
2. Neuvostoliitto ilmoitti neuvotteluissa Moskovassa 3.2.1987 - 4.2.1987, että se oli valmis toimittamaan kelopuuta pääsopimuksen puitteissa 20.000 m3. Kyseinen konkreettinen toimitusvalmius salattiin minulta ja Ähtärin Finkelo Oy:ltä
a. Neuvostoliitto hyväksyi Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän antaman ostositoumuksen mukaisen kelokauppakiintiön osaksi vuoden 1987 pääsopimusta.
b.Ennen toimitusta koskenutta hyväksyntää oli Neuvostoliiton puutavaran yleisliittolainen Ulkomaankauppayhtymä V/O Eksportles tutkinut ja hyväksynyt Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän sitoumuksen ostaa ja tuoda kelopuuta Neuvostoliitosta sekä tehnyt maan lakien edellyttämän ja kauppatavan mukaisen suunnitelman kelopuun toimittamisesta Suomeen ja Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen sopimuksen täyttämisestä.
c. Neuvostoliittolainen osapuoli avasi hyväksymällä sille esitetyn ostositoumuksen pääsopimuskiintiön, jonka puitteissa ja mukaan Neuvostoliitosta oli ainoastaan mahdollista vieldä kelopuuta Suomeen - näin siksi, että kelopuu oli raaka-aineena Neuvostoliitossa uusi vientituote aina vuoteen 1987 saakka.
3. Norinter Oy:n rajakaupan tuontilisenssihakemus 9.6.1987 koskien kelopuun tuotia, 9.000 m3, Neuvostoliitosta Suomeen. Lisenssi ja tuontikiintiö Suomeen myönnetty KTM:n alaisen Lisenssiviraston toimesta 29.6.1987 ehdolla, että kyse on Suomen ja Neuvostoliiton raja-alueiden välisestä kaupasta.
a. KTM:n alainen Lisenssivirasto muutti Suomessa Neuvostoliiton pääsopimuskiintiön rajakauppakiintiöksi, millä tavalla tuon kiintiön valvonta Suomessa ei pääsopimuskiintiön valvontana vaan KTM:n itsensä alaisuudessa tapahtuneena rajakauppakiintiövalvontana.
b. .Lisenssivirastossa rajakauppakiintiön on nimikirjaimista päätellen määrännyt KTM:n apaulaisosastopäällikkö Erkki Palmqvist, joka oli KTM:n virkansa ohella Lisenssiviraston tuontiosaston johtaja.
c.Oikeudenkäyntiasiakirjohin sisältyy myös muita Lisenssiviraston asiakirjoja, joiden perusteella voidaan todeta, että Norinter Oy:n tämän tuontilisenssihakemuksen käsittely on kestänyt poikkeavan kauan, lähes kolme (3) viikkoa - muut vastaavat tuontilisenssit Neuvostoliitosta Suomeen on myönnetty yhdessä (1) päivässä.
d. Asiakirjoista voidaan todeta, että Neuvostoliitossa kelokaupan seuranta ja käsittely tapahtui edelleen pääsopimuskiintiöissä.
e. Vain muuttamalla kelon pääsopimuskiintiö rajakauppakiintiöksi oli mahdollista ohittaa Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän KTM:lle 12.11.1986 antama kelon pääsopimuskaupan ostositoumus ja heille näin syntynyt subjektiivinen oikeus.
4. Oululainen varatuomari Arto Heikkilä teki väärän "Finkelo Oy:n" perustamisasiakirjat 23.6.1987 Oulussa. Asiakirjat toimitettiin PRH:n ylläpitämään kaupparekisteriin 7.7.1987, mitä ennen se kuitenkin oli jo tehnyt ensimmäiset oikeustoimet.
a. Merkillepantavaa on, että perustamisasiakirjat tehtiin Norinter Oy:n epätavallisen pitkään kestäneen tuontilisenssihakemuksen käsittelyaikana 9.6.1987-29.6.1987, ja ennenkuin KTM määräsi rajakauppakiintiön (29.6.1987).
b. Merkillepantavaa on, että perustamisasiakirjoista muodostui yhdistelmä Finkelo/Heikkilä.
c.Koska ensimmäiset oikeustoimet on täytynyt tehdä ennenkuin asiakirjat on viety kaupparekisteriin 7.7.1987, joka tarkoittaa, ettei Ähtärin Finkelo Oy/Markku Heikkilä tai kukaan mukaan ulkopuolinen ole voinut puuttua sen tekemisiin tätä ennen - onhan niin, että ellei edes tiedä jonkun olemassaolososta, ei voi puuttua sen toimintaankaan.
Nämä neljä (4) kohtaa muodostavat suuren kelokaappauksen asiakirjoista ilmenevän yksinkertaistetun, mutta kuitenkin keskeisen, rungon. Kohdat 1. ja 2. muodostavat Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän subjektiivisen oikeuden sekä sen perusteen. Kohdat 3. ja 4. ovat kelokaappauksen välttämättömiä osia ja ilmentymiä.
Kelokaappauksen välttämätön reunaehto numero 1
Välttämätön reunaehto nro 1.Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän kelon pääsopimuskiintiön kaappaamiselle on ollut sen muuttaminen Suomesssa rajakauppakiintiöksi, jota Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän subjektiivinen oikeus ei välittömästi koskenut.
Asiakirjojen perusteella tapauksen rajakauppakiintiön on määrännyt pääsopimuskiintiön Ähtärin Finkelo Oy:lle/Markku Heikkilälle virkansa puolesta neuvotellut KTM:n apulaisosastopäällikkö Erkki Palmqvist - asiassa on siis toiminut paitsi sama viranomainen (=KTM, jonka alainen Lisenssivirasto) oli myös sama henkilö.
Kelokaappauksen välttämätön raunaehto numero 2
Todetaan, että jutun asiakirjoista käy ilmi, että Neuvostoliitto oli kesäkuun 1987 alussa toimittanut Vartiukseen raja-asemalle kelokuorman, jota ei saatu tuotua rajan yli. Asiakirjoista käy edleleen ilmi, että kyseinen kelokuorma oli lähetys- ja rahtiasiakirjoissa merkitty V/O Eksportlesin ohjeiden mukaisesti.
Notorinen tosiasia taas on, että V/O Eksportles oli yleisliittolainen yhtymä, joka vastasi Neuvostoliiton metsäteollisuus- ja puuraaka-aineen ulkomaankaupasta pääsopimustasolla ja että pääsopimustasolla ainoa kelopuun ostositoumus vuonna 1987 oli Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän antama.
Näin ollen tilanne on kesäkuussa 1987 ollut, että vain Ähtärin Finkelo Oy/Markku Heikkilä on saanut Vartiukseen toimitetun kelokuorman tuotua Neuvostoliitosta rajan yli Suomeen, koska V/O Eksportlesin lähetys- ja rahtiasiakirjoissa antama ohjeistus on yksilöidysti kohdistunut Suomen ja Neuvostoliiton väliseen pääsopimuskauppaan ja sen mukaiseen kiintiöön, joka on taas kohdistunut siihen ainoaan ostositoumukseen, joka on muodostanut kyseisen pääsopimuskiintiön perustan - eli Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän ostositoumuksen.
Välttämätön reunaehto nro 2. Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän kelon pääsopimuskiintiön kaappaamiselle onkin ollut saada Norinter Oy näyttämään siltä taholta, joka toimi asiassa Ähtärin Finkelo Oy:n /Markku Heikkilän puolesta.
Tämä on toteutettu solmimalla "väärän Finkelon" ja Norinter Oy:n välillä kelon yksinmyyntisopimus, jonka yksinmyyntisopimuksen Norinter Oy on taas esittänyt Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän valtuutuksena neuvostoliittolaiselle osapuolelle. Kyseisen yksinmyyntisopimuksen avulla Norinter Oy on näyttänyt, että neuvostoliittolaisen osapuolen sen kanssa harjoittama kauppa toteuttaa Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen sopimuksen pääsopimuskiintiötä ja nimenomaan juuri sitä.
Kyseinen yksinmyyntisopimus käy ilmi Jouni Tervon tekemästä televisio-ohjelmasta MOT (16.12.1996) ja on riidattomasti osoitettavissa myös henkilötodistelulla.
KTM ei ole voinut määrätä kelon rajakauppakiintiötä ennen "väärän Finkelon" perustamisasaikirjojen laatimista 23.6.1987 ja yksinmyyntisopimuksen/valtuutuksen tekemistä, koska Vartiuksen raja-asemalle toimitettua kelokuormaa ei olisi saatu tuotua Suomeen. Kun "väärän Finkelon" perustamisasiakirjat oli tehty ja yksinmyyntisopimus/valtuutus tehty, oli rajakauppakiintiön määräys ajankohtainen vasta 29.6.1987.
Kelokaappauksen välttämätön reunaehto nro 3
Kaappauksen toteuttanut Norinter Oy oli Pohjois-Suomen rajakauppayhtiö, jonka toimintana ja toimialana oli vaihtokauppa Neuvostoliiton kanssa. Vaihtokaupassa ei taas liiku rahaa, vaan se tapahtuu tavaranvaihtoina, vaikka kauppa lasketiin ja sovittiin rahanarvoisin määritelmin. Vaihtokauppa on näin ollen automaattisesti tasapainossa.
Pääsopimuskauppa poikkesi rajakaupasta siinä, että tasapaino valtioiden välillä haettiin pääsopimustasolla ja kaupan tekninen toteutus tapahtui Suomen Pankin ja vastaavan neuvostoliittolaisen pankin clearing - tilien avulla. Kauppa ei siis ollut tavaranvaihtoa vaan tavanomaista rahaliikenteen avulla toteutettua kauppaa.
Asiakirjoista voidaan todeta objektiivisesti, että tapahtuma-ajankohtana Norinter Oy oli taloudellisessa kriisissä. Sen omat pääomat ja muukaan varallisuus ei mahdollistanut pääsopimuskauppaa. Ennenkuin kelopuun kauppa pääsopimustasolla aukesi, oli Kera Oy alkuvuodesta 1986 todistettavasti tehnyt Norinter Oy:n osalta kielteisen rahoitus- ja osallistumispäätöksen.
Kelokaappauksen välttämätön reunaehto nro3 olikin rahoituksen järjestäminen Norinter Oy:lle pääsopimuskaupan harjoittamiseksi. Norinter Oy:n toiminnan pääsopimuskaupan osapuolena ja asianosaisena rahoitti Kera Oy, jonka KTM omisti 100 %:sti. Kera Oy rahoitti myös juuri perustetun "väärän Finkelon" toiminnan pääsopimuskaupan osapuolena ja asianomaisena, jolla ei täysin uutena yhtiönä, minimiosakepääomalla ja ilman minkäälaista kelopuuhistoriaa ollut objektiivisesti mitään edellytyksiä kelopuuliiketoiminnan harjoittamiseksi ja tähän liittyvän rahoituksen saamiseksi.
Kyseinen Kera Oy:n toteuttama rahoitusjärjestely käy ilmi Jouni Tervon tekemästä televisio-ohjelmasta MOT (16.12.1996) ja on riidattomasti osoitettavissa myös henkilötodistelulla. Rahoitusjärjestely toteutettiin siten, että pääsopimuskauppa maksettiin Kera Oy:n rahoituksella Neuvostoliittoon Norinter Oy:n kautta.
Rahoituksen rakennetta ja Kera Oy:n roolia kelokaupan rahoittajana arvioitaessa on ymmärrettävä, että sen toiminnasta oli muista valtionyhtiöistäkin poiketen säädetty lailla (Laki Kehitysaluerahasto Oy- nimisestä osakeyhtiöstä 22.1.1971/65; jäljempänä laki Kera Oy:stä). Koska myös Kera Oy:n mahdollisuudet rahoittaa, oli lailla säädetty ja rajoitettu, oli niinkin, ettei kelopuun trading -kaupan rahoitus ollut Kera Oy:lle perusteeltaan mahdollista ja laillista (3§)
Kyseinen Norinter Oy:n ja "väärän Finkelon" toiminta ainoastaan kelopuun trading -kaupassa ilman omaa toimintaa käy ilmi Jouni Tervon tekemästä televisio-ohjelmasta MOT (16.12.1996), muista asiakirjoista ja on riidattomasti osoitettavissa myös henkilötodistelulla.
Toisin sanottuna ja koska Norinter Oy:n ja "väärän Finkelon" toiminta oli vain kelopuun trading -kauppaa eikä sisältänyt omaa tuotannollista toimintaa, on suuren kelokaappauksen rahoitus Kera Oy:n toimesta tapahtunut perusteeltaan laittomasti.
On itsestään selvää, ettei perusteeltaan laitonta rahoituspäätöstä KTM:n alaisessa Kera Oy:ssä ole voitu tehdä paikallistasolla ja ilman, että joku ministeriössä on ollut tietoinen asiassa ja antanut sille siunauksensa.
Samoin laki Kera Oy:stä rajoitti ja kielsi sen yli 50 %:n osakeomistukset yrityksissä (4§). Tästä syystä Kera Oy:n laiton yli 50 %:n osakeomistus Norinter Oy:ssä toteutettiin ja kierrettiin sen välillisesti hallitsemien yhtiöiden ja rahastojen kautta. Tältäkin osin toteutettiin siis tietoinen laittomuus.
Yhteenveto ja päätelmät kelokaappauksen välttämättömien reunaehotjen osalta
Kaikki kelokaappauksen välttämättömät reunaehdot ovat tapahtuneet ja on toteutetu KTM:n alaisuudessa ja valvonnassa:
KTM:n alainen Lisenssivirasto toteutti kelon pääsopimuskiintiön tuonnin rajakauppakiintiössä, jonka rajakauppakiintiön se itse määräsi.
KTM:n alainen Patentti- ja rekisterihallitus (PRH) "epäonnistui" siinä valvonnassaan, joka kohdistui "väärän Finkelon" perustamiseen ja toimintaan. "Väärän Finkelon" rekisteröinti ja perustaminen kesti poikkeuksellisen kauan ja juuri tarvittavan ajan - eli, loppuvuoden 1987 ... 7.7.1987-23.12.1987.
KTM:n täysin omistama Kera Oy rahoitti lainvastaisesti Norinter Oy:n ja "väärän Finkelon" kelopuu -tradingtoiminnan sekä hankki itselleen välikäsien kautta yli 50 %:n osakeomistuksen ja määräysvallan Norinter Oy:ssä.
On siksi pidettävä täysin ilmeisenä, että suurella kelokaappauksella on tehty ja toteutettu alue- ja elinkeinopolitiikkaa. Toimiva viranomainen on ollut KTM ja rahoituksen järjestämisestä on vastannut Kera Oy.
Vastakkain ovat olleet yksityisen oikeus ammattiinsa ja elinkeinoonsa sekä valtion edustama julkinen intressi luoda uusi teollisuudenhaara ja rakentaa Pohjois-Suomen lomakeskukset ja -kylät. Näiden intressien ja toimijoiden välinen epätasapaino on merkillepantavan ilmeinen ja suuri.
Kun suuri kelokaappaus on näin hoidettu keskitetysti, saavutettiin ensinnäkin tilanne, että kaikki tapahtui hallitusti. On niin, että Kera Oy, KTM:n paikallinen toimisto ja Norinter Oy toimivat samassa kiinteistössä Rovaniemellä. Yhteistyö ja yhteydenpito oli varsin helppoa.
Toiseksi keskittämällä, oli itse asia ja tapahtumain kulku helppo salata kaikilta ulkopuoliilta sekä Ähtärin Finkelo Oy:ltä/Markku Heikkilältä. Kolmanneksi, ulkopuolisia oli helppo johtaa harhaan, koska tiedonvälitystä ja ulos annettavat asaikirjat oli helppo hallita.
On nimittäin niin, että hajauttamalla tapahtumat näennäisesti eri yksiköihin, niin kuin nyt on KTM:n ja Kera Oy:n toimesta ja myötävaikutuksella tapahtunut, on kokonaiskuvan muodostaminen hankalaa. Myöskin asiakirja-aineiston koottu kerääminen on erinäisistä yksityistä liike- ja ammattisalaisuutta sekä julkista intressiä koskevista salassapitosäännöksistä johtuen vaikeaa.
Ähtärin Finkelo Oy/Markku Heikkilä eivät mm. ole tähän päivään tultaessa saaneet tutustua Norinter Oy:n kelokauppoja koskevaan talous- ja hallintoaineistoon; Kera Oy:n asiaomaisiin yritystutkimuksiin, rahaoituspäätöksiin ja -analyyseihin koskien Norinter Oy:tä, "väärää Finkeloa" ja kelokauppaa yleensä eikä "väärän Finkelon" asiakirjoihin.
Notoriset tosiasiat koskien Suomen ja Neuvostoliiton välistä kauppaa kuten myös Neuvostoliiton ulkomaankaupan rakennetta ja toimintaa, haltuun saadut julkiset asiakirjat, laki, samoin kuin tehdyt henkilöhaastattelut osoittavat kuitenkin kiistatta, että Ähtärin Finkelo Oy:lle/Markku Heikkilälle 12.11.1986 ostositoumuksen hyväksymisen yhteydessä syntynyt subjektiivinen oikeus pääsopimuskiintiöön kaapattiin KTM:ssä rajakauppakiintiöksi, jonka jälkeen rajakauppana Suomessa toteutettu pääsopimuskauppa rahoitettiin erityisjärjestelyin Kera Oy:n toimesta.
"Väärä Finkelo" on tarvittu, jotta Neuvostoliitossa pääsopimuskiintiössä käsitelty ja siksi Ähtärin Finkelo Oy:öön/Markku Heikkilään yksilöity ja kohdennettu kelopuu olisi saatu myös fyysisesti liikkumaan rajan yli. Saadakseen tuotua kelopuun rajan yli Norinter Oy:n on täytynyt osoittaa, että se toteutti kaupalla pääsopimusta ja vain sitä, joka kaappauksen välttämätön ehto taas toteutettiin 9.2.1988 puretulla yksinmyyntisopimuksella Norinter Oy:n ja "väärän Finkelon" välillä.
Suuren kaappauksen toteutus on edellyttänyt erityistä asiantuntemusta , hyvää suunnittelua ja sen tietoista toteuttamista.
On ilmeistä, että suuren kaappauksen taustalla ovat merkittävät poliittiset voimat, jotka tuohon aikaan yksinvaltiaasti hallitsivat ja omivat kaikki Neuvostoliittoa ja idänkauppaa koskevan.
MAHDOTONTA SAADA OIKEUTTA SUOMESSA
Suunnitelmani ja hyvin valmistelemani kelopuuhun keskittyneen liiketoiminnan tultua kaapatuksi, menetin tekemäni investoinnit ja liiketoiminnan johdosta annetut velka- ja muut sitoumukset laukesivat vähitellen maksuun. Käytössäni ollut varallisuuteni hupeni kelokaappauksen yhteydessä ja sen seurauksena.
Saatuani tietää "väärästä Finkelosta" ja sen harjoittamasta kelopuun tuonnista Neuvostoliitosta Suomeen aloitin selvitystoimet välittömästi. Otin asiamiehen, joka totesi, ettei "väärän Finkelon" osalta voinut tehdä mitään.
Otin yhteyttä myös KTM:n virkamiehiin ja Kera Oy:öön. Kukaan ei halunnut ottaa minua vstaan tai keskustella kanssani. Norinter Oy ja "väärä Finkelo" olivat minun suhteeni vihamielisiä. Kaikki ikkunat suljettiin ja minut ajettiin pimentoon.
Kuten olen edellä kertonut, yritin vuonna 1992 saada Valtion tilintarkastajat ja Eduskunnan Oikeusasiamiehen tutkimaan asian. Virastot ei kuitenkaan ottaneet asiaa tutkittavakseen vedoten jutun keskeneräisyyteen tai siihen, että voisin saattaa asian poliisin tutkittavaksi.
Kun asiaan ja kelokauppaan alkoi kohdistua painetta käynnistämieni selvitysten kautta, teki Kera Oy vuonna 1992 päätöksen ottaa haltuunsa ja lopettaa Norinter Oy konkurssimenettelyn, jota konkurssipesää se suurimpana velkojana hallitsi.
Kun yritin vaimoni kuoleman jälkeen vuonna 1996 saattaa asiaa poliisiviranomaisten tutkintaan Keskusrikospoliisiin 1996 ja Espoon poliisiin vuonna 1998, ei asiaa otettu kummassakaan viranomaisessa tutkittavaksi.
Jos ja kun tutkina- ja valvontaviranomaiset eivät toimi ja pyynnöistä huolimatta tutki asiaa, on yksityinen henkilö vaikeuksissa, kun on vastasssa voimavaroiltaan suuri ja mahtava Suomen valtio. On myös niin, että viranomaiset Suomessa ovat lojaaleja omalle työnantajalleen, valtiolle.
Vaimoni surman 25.3.1993 jälkeen oli toimeentuloni pieni perhe-eläke, joten minulla ei ole ollut taloudellisia resursseja palkata asianajajia ja muita tarpeellisia resursseja kaikkien hajautettujen asioiden selvittämiseksi.
Yritin kuitenkin koko ajan vähäisine varoineni käynnistää oikeusprosessia ja muuta tutkintaa.
Aina kun ilmeni, että valtio on vastassa, asiamiehet luopuivat.
Olen saanut tietää, ettei valtion vahingonkorvausvastuuta meidän suomalaisessa oikeusjärjestelmässä juuri koskaan todeta, eivätkä asianajajat mielellään 1990- luvun alussa ajaneet juttuja Suomen valtiota vstaan, koska oli taloudellinen lama ja Suomen valtio työllisti pankkitukilupausten ja -sitoumusten johdosta lähes kaikki suomalaiset asianajajat ja ainakin kaikki suuremmat asianajotoimistot.
Olen tutkinut virastojen arkistoja siltä osin, kun olen päässyt niihin käsiksi. Suuri osa arkistoista on kuitenkin salaisia tai yksityisiä, osa on tuhottu ja osaa ei muuten vaan anneta tutkia.
Editiovaatimiuksia siviiliprosessissa on vaikea tehdä ja niissä menestyä, koska Suomessa edelytetään editoitavan asiakirjan tarkkaa yksilöintiä.
Olen kirjoittanut asiasta myös kahdelle istuvalle Presidentille. Ensimmäiseen yhteydenottoon ei vastattu ja toiseen yhteydenottoon tuli vastaus, että ei kuulu toimenkuvaan.
Vanhentumisesta ja muista prosessuaalisista syistä olin pakoitettu aloittamaan oikeudelliset toimet vuonna 1999. Tällöin tapahtumat ja tapahtumain kulku ei kuitenkaan ollut minulle vielä täysin selvä.
Hävisin jutun oikeudessa, koska KTM:n ja Kera Oy:n edustajat sekoittivat asiaa ja johtivat tuomioistuinta harhaan. Valtion edustajat jättivat kertomatta, mistä asiassa todellisuudessa oli kysymys. Unohdettiin kertoa, että kysessä oli pääsopimuskauppa, johon minulle ja Ähtärin Finkelo Oy:lle oli syntynyt tietty subjektiivinen oikeus ja sekoitettiin asia härskisti rajakaupaksi, mistä asiassa ei taas ollut kysymys.
Jätettiin kertomatta, että KTM:n apulaisosastopäällikkö Erkki Palmqvist, joka neuvotteli Ähtärin Finkelo Oy:n/Markku Heikkilän ostositoumuksen 12.11.1986 mukaisen pääsopimuskiintiön, oli Lisenssiviraston tuontiosaston johtaja, joka myös teki tuosta pääsopimuskiintiöstä Suomessa "muodollisen" rajakaupan kiintiön. Rajakaupan kiintiöön ei Ähtärin Finkelo Oy:llä/Markku Heikkilällä ollut välitöntä subjektiivista oikeutta päinvastoin kuin pääsopimuskiintiöön.
Jätettiin kertomatta, että Kera Oy rahoitti Norinter Oy:n ja "väärän Finkelon" kelopuun -tragingkaupan lain Kera Oy:stä vastaisesti.
Samoin jätetiin kertomatta, että Kera Oy hankki Norinter Oy:stä itse ja välikäsiensä kautta lain Kera Oy:stä vastaisesti yli 50 %:n omistusosuuden.
Suomen valtio valmisteli omat henkilötodistajansa siten, ettei kyseisiä asioita kerrottu, vaan asiat esitettiin sekavasti ja harhaanjohtavasti.
Lisäksi kaikki Suomen valtion todistajat olivat suuren kelokaappauksen toteuttajia ja toimijoita ollen siis prosessissa tavallaan asianosaisia - ja joka tapauksessa omaten suuren intressin jutun lopputuloksesta, mille tosiseikalle ei tuomioistuimessa annettu mitään merkitystä. Tätä tuomioistuimen kaikkien prosessioikeudellisten normien vastaista linjaa suhteessa Suomen valtion todisteluun ei voi kuin ihmetellä ja paheksua.
En ole mielestäni saanut osakseni asiassa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä enkä oikeus- ja muuta tutkintaprosessia.
Suomen valtiolta tulee mielestäni edellyttää pysymistä totuudessa. Yksityisen ja pienen ihmisen oikeusturvaa ja - suojaa ei voida kaventaa sillä, että Suomen valtion sallitaan sekoittaa ja harhaanjohtaa asiaa ja prosessia sekä valmistella harhaanjohtava todistelu.
Hovioikeussa asiaa käsiteltäessä kauppakamarin johtajan Hannu Eskelisen todistajalausunnon tärkeä osa nauhoituksesta puuttuu osittain. Puuttu osa, jossa hän mm. kertoo, että Ähtärin Finkelo sai kelon pääsopimukseen.
Kesäkuun 30 . 1998 tehtiin päätös Kera oy.n ja Valtion Takuukeskusen yhdistämisestä. Siirtymäkauden päätyttyä 1998 vuoden lopussa vuoden alusta aloitti Finvera Oy toimintansa.
Heinäkuun 1. päivänä 1998 päivätty asiakirjan tuhoamispyyntö: laitoin tämän tutkintaan, joka kääntyi myöhemmin, että minä olisin syyllistynyt asiakirjan väärentämiseen ja tätä käytettiin sekä käräjä- että hovioikeudessa minua vastaan siten, että uskottavuuttani horjutettiin. Asia on edelleen kesken. EN OLE KIRJOITTANUT ENKÄ SYYLLISTYNYT ASIAKIRJAN VÄÄRENTÄMISEEN.
Suomen valtion olisi nähdäkseni tullut jopa positiivisesti myötävaikuttaa oikean lopputuloksen saavuttamiseen ja oikeuden toteutumiseen tapauksenkaltaisessa prosessissa.
Ekonomi Veikko Anttonen on ollut Keran palveluksessa sen perustamisesta asti.Olin neuvottelemassa Eduskunnassa kansanedustaja Markus Aaltosen ja Keran varatoimitusjohtaja Seppo Arposen kanssa vuonna 1995. Neuvotelussa tarjottiin rahaa 200.000 markkaa poronlihatuontoyritykseen. Kieltäydyin ja poistuessani Eduskunnasta otti Anttonen yhteyttä puhelimitse. Tapasimme VR:n parkkipaikalla asuntoautossani. Anttonen oli käsittääkseni saanut tehtäväkseen selvittää asiaa. Tapasimme noin viikon kuluttua uudelleen kotonani Kittilässä. Kerroin tapahtumien kulun. Koska koin kokeneeni vääryyttä ja katsoin, että Kera voisi avustaa myynnissä olleen puusepänverstaan rahoituksessa. Asiaan tuli kielteinen päätös. Myöhemmin ilmeni, että ekonomi Veikko Anttonen oli saanut tehtäväkseen tutkia taustani ja tietääkseni se kesti noin neljä kuukautta. Tutkimus oli luottamuksellinen. Tämän jälkeen tapasin Anttosen ja hän antoi minulle tekemänsä tutkimuksen aineiston ja kertoi, että rikkeitä ei löytynyt. Sen sijaan hän ei ollut vakuuttunut Keran toimintojen rehellisyydestä. Veikko Anttonen on ollut todistamassa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa.
Oikeus katsoi, että Veikko Anttosen ja Jouni Tervon todistelu ei ole uskottavaa, koska heidän tietonsa oli muka tullut minulta.
Juttu on osaltani kestänyt yli kaksikymmentä vuotta. Neuvostoliitto hajosi vuonna 1989. Viranomaiset ovat olleet haluttomia yhteistyöhön koko tämän ajan.
Edelliset tutkinapyyntöni eivät ole johtaneet tutkintaan. Kaikki asiaan liittyvä tutkinta ja muut toimet on kiistatta jätetty toimittamatta ainakin vuodesta 1992 lukien.
KTM:stä olen saanut 1.9.1998 ensimmäisen kirjallisen selvityksen ostositoumukseni jälkeen .
Prosessin pitkäkestoisuus loukkaa myös oikeuksiani.
Vanhingonkorvausasiaa on käsitelty kaikissa oikeusasteissa:
Helsingin käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio 18.10.1999 numero 24372 (diaarinro 99/4896)
Helsingin käräjäoikeuden tuomio 11.9.2001 numero 27857 takaisinsaannin johdosta (diaarinro 99/24807)
Helsingin hovioikeuden tuomio 27.8.2003 numero 2445 (diaarinro S02/27)
Korkeimman oikeuden päätös 10.5.2004 numero 1004 (diaarinro S2003/933)
